Viime talvena meillä elettiin vaikeita aikoja. Loppusyksystä sattui ulkotarhassa episodi, jonka seurauksena toinen siperiankissoistamme (Otto) kävi Allun kimppuun ihan tosissaan. Muutaman päivän eristyksen ja totuttamisen jälkeen Otto ymmärsi jälleen että kyseinen kaveri on ihan tuttu ja turvallinen hemmo, jonka kanssa 6 vuotta oli yhdessä elelty. Tammikuussa sitten paukahti uudelleen ja Ottoa ei voinut enää pitää yhdessä Allun kanssa. Siinä rytinässä allekirjoittanutkin joutui paketoimaan yläraajansa sormista kyynärpäihin. Jouduimme vaikeiden päätösten eteen, sillä aika ikävää oli yhdessä huoneessakin eläminen Otolle. Onneksi Otolle löytyi koti ainoana kissana lähipiiristämme, ja haikein mielin annoin karvaherran lähteä. Pakkorako, jossa ei voinut muuta tehdä. Otto on ollut uudessa kodissaan yli puoli vuotta ja viihtynyt todella hyvin.

Oton lähdön jälkeen meillä oli todella rauhaisaa ja seesteistä pitkän aikaa, neljän aikuisen kissan kesken. Kesällä sitten suunnilleen yhtä aikaa tuli eteen Ennan muutto meille ja johtajanaaraan sterilointi. On erikoista, miten nuo steriloinnit ja kastroinnit vaikuttavat niin voimakkaasti kissojen välisiin kemioihin. Melko pian huomasimme, että Onni ahdistelee ajoittain Azizaa, ei vihaisesti vaan siten, että Aziza joutuu väistämään. Pari kertaa on ääneenkin sanailtu. Lauman päällikkönä Allun pitää aina kiitää paikalle setvimään alaistensa välejä. Olin jo aika ahdistunut tilanteesta Feliwayn pöhöttäessä seinässä, ja mietin että niinkö joudun luopumaan Onnista. Tuosta mokomasta Mannisesta, jonka jääminen meille on ollut vain ja ainoastaan sydämen valinta, eikä sillä ole ollut mitään tekemistä kasvatuksen kanssa.

Tänään ainakin tilapäisesti kivi vierähti sydämeltä kun pääsimme äimistelemään tällaista tilannetta.

Aina ei voi ymmärtää kissojen välisiä suhteita, mutta onneksi aina ei tarvitsekaan.